Prinsessa

Ohjaus: Arto Halonen

Lavastus & Rekvisiitta:
Jukka Uusitalo, Tiina Tuovinen

Elämäkertaelokuvien ei aina tarvitse kertoa merkkihenkilöistä. Siitä todistaa Arto Halosen esikoisohjaus näytelmäelokuvan puolella. Prinsessa kertoo Anna Lappalaisesta (1896–1988). Koti Kuopiossa oli köyhä ja isän kuoltua tytär joutui kasvattiperheisiin. Aikuisena Anna tapasi äitinsä ja uhkaili tätä, solmi onnettoman avioliiton 1926 ja työskenteli muun muassa hierojana ja kuplettilaulajana Helsingissä. 35-vuotiaana Anna Lappalaisen mieli murtui ja harhat veivät hänet hoitoon. Lappalainen oli kuolemaansa saakka hoidossa, suurimmaksi osaksi Kellokosken mielisairaalassa Tuusulassa, jossa hänet yleisesti tunnettiin Prinessana. Hän oli kuulu paitsi sairaalassa myös lähialueilla. Kellokosken ympäristöön Prinsessalle on pystytetty oma muistomerkki. Yksilötarinana Lappalaisen tarina kertoo mielenterveyshoidon yleistä historiaa Prinsessan sairaalavuosiin liittyvine hoitokokeiluineen lobotomialeikkauksia myöten. Ja sellaisena Prinsessan tarinan kertoo Halonen itse tuottamassaan elokuvassa.

Elokuva on ammattimaisesti toteutettu. Keskeiset näyttelijät, säveltäjä Tuomas Kantelinen ja kuvaaja Hannu-Pekka Vitikainen etunenässä luovat Kellokosken sodanjälkeisen ajan ja miljöön uskottavaksi. Vai onko kuva sittenkin liian siisti? Itse tarinaa vaivaa päämäärättömyys. Sosiaalisena kritiikkinä elokuva on kovin pehmeä ja Prinsessan henkilökuvassa itse ihminen jää etäiseksi. Kerrotaan vähän kaikesta: lääketieteen historiasta, Prinsessasta ja monesta muusta pöpilässä, lääkärien koulukuntaeroista ja jopa Ruotsin kuningashuoneesta. Puhutellaan päätä, vähemmän sydäntä. On vaarana, että Prinsessa jää vain hyväntahtoiseksi elokuvaksi erilaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Se ei tunnetusti riitä pitkälle kovin kilpaillussa elokuvamaailmassa. Dokumentaristina tunnetun Halosen tuotannossa Prinsessa jää minusta jälkeen oikein koskettavasta ja onnistuneesta Magneettimiehestä, joka sekin oli henkilökuva. Sillä kertaa kohteena oli myös herkkä poikkeusyksilö, muusikko Pekka Streng.

Prinsessan alussa Anna Lappalainen tuodaan jo sairaalaan, mykäksi heittäytyneenä. Puhe alkaa pulputa prinsessuudesta kapinana hoitojärjestelmää vastaan. Prinsessan rinnalle on käsikirjoituksessa nostettu aineksia, jotka hajauttavat elokuvaa moneen suuntaan. On sodasta palaava juoppohullu (eikö Peter Franzén kyllästy jo samankaltaiseen roolitukseen?), itsemurhaa hautova vapaaherratar (asemansa suomalaisessa elokuvassa vakiinnuttanut Krista Kosonen ) ja totuuksia laukova narrin tapainen ( Pirkka-Pekka Petelius vakavana). Katja Kukkolan näyttelemänä itse Prinsessa säilyttää uhmansa ja mielensä salat loppuun asti.

Keskeinen yhteenotto on kirjoitettu harhaisen potilaan ja häntä hoitavan lääkäri Grotenfeltin välille: saako Prinsessa elää hassuissa harhoissaan vai pitääkö potilaan tahto murtaa? Yläluokkaisen teknokraatin ja pienen ihmisen kohtaamiset ovat kuitenkin laimeita – näyttelijöiden Katja Kukkolan ja Samuli Edelmannin ponnisteluista huolimatta. Käsikirjoitus on merkitty Pirjo Toikan, Halosen ja Paavo Westerbergin nimiin. Prinsessan sosiaalista asemaa ja taustaa käsitellään vähän. Perusteellisimmin tulevat esitellyiksi hoitokeinojen kehitys, pakkopaidat, sähköšokit ja lobotomia. Jäljet vievät tässä kohdin sylttytehtaalle – elokuvan yhtenä rahoittajana on ollut Mielenterveyden keskusliitto.

10.9.2010 HELSINGIN SANOMAT nyt.fi/a1353035142557

_____________________

Kiinnostuimme elokuvasta Prinsessan tarinan vuoksi. Elokuva oli epookkia ja siinä oltiin 1930-luvulta 1980-luvulle saakka. Elokuvaa kuvattiin suurimmaksi osaksi ohjaajan syntymäkaupungissa Joensuussa. Lavasterakentajien työryhmä koostui pääosin paikallisen koulun oppilaista. Kelloskosken sairaala lavastettiin Joensuussa vanhaan sotasairaalaan, joka sittemmin toimi kouluna. Koulu oli mennyt remonttiin ja sairaalamiljöön lavastus keskittyi pääasiassa paikalla olevan rakennustyömaan naamioimiseen. Sairaalan sisäkohtaukset lavastettiin Joensuun konservatorion saliin, joka niin ikään oli remontissa. Ulkokuvia tehtiin pitkin Joensuun ympäristöä ja muutamia kohtauksia kuvattiin Kellokosken sairaalan lähellä olevan kosken varrella ja Helsingissä. Laivakohtaukset tehtiin myös Helsingissä ja kuvausryhmä kävi kuvaamassa yhden päivän Ruotsissa. Eri sairaalan käytäviä, lääkäreiden huoneet ja Anna Lappalaisen potilashuone lavastettiin Lapinlahden tyhjään sairaalaan. Yhteen tyhjään sairaalahuoneeseen ja sisäänkäynnille lavastettiin Ruotsin mielisairaalakohtaukset. Elokuvan loppukohtauksien sairaala kuvattiin Tervakosken terveyskuksessa, koska se oli säilynyt 1980-luvun asussa.

Taustojen ja rekvisiitan tutkimuksen kannalta elokuva oli mielenkiintoinen. Uppouduimme mielenterveyshoidon historiaan hoitomuotoineen. Tässä apuna olivat Kellokoskella sijaitseva pieni museo, josta saimme lainaan rekvisiitta; lobotomiaporat, lääkepullot, insuliinishokkihoidossa käytettävät kannut ja letkut, sairaalatasot jne. Siilinjärven entisestä piirimielisairaalasta saimme kirjallista tietoa hoitomuodoista. Ne tukeutuivat paljon sen ajan tietämykseen ihmisen mielenterveydestä ja esimerkiksi käärehoito ei perustunut pakkokeinoihin. Elokuvassa hoitomuodot esitellään ohjaajan vision mukaisesti.

Elokuvan lavasteet ja rekvisiitta on toteutettu kahden ihmisen miniryhmällä. Rahan ja resurssien puute näkyy visuaalisuudessa.

Ohessa muutama kuva Kellokosken kappeliin tehdystä setistä.

Prinsessa